Lauantai-ilta ja mä oon kotona. Mulla on täällä kaksi maailman tärkeetä. Mä oon niin siunattu ja onnellinen juuri näistä kahdesta ja kaikista muista myös. Mun kaverit on mun perhe. Me jaetaan kaikki. Tytöt oli eilen kotona ko mä hippaloin keskustassa työporukan kanssa. Mä romusin yöllä kotiin ihan rikki ja poikki väsyneenä. Koti oli siivottu ja laitettu uuteen järjestykseen ja mua oli vastassa kaksi ihanaa tyttöä ja ne anto mulle pitsaa. Sen jälkeen ne laitto mut nukkumaan. Mä en vois olla enää kiitollisempi.
Mietin tässä just mun kaveriporukka historiaa ja on vähän sellanen fiilis, että oon saanu paljon hyvää, mut myös paljon pahaa. Oon ollu joskus todella hukassa väärien ihmisten seurassa. Jotain hyvää siitäki seurannu, oon oppinu tuntee itteeni paremmin ja tietää keiden kanssa oikeesti tahdon aikaani viettää. Väärät tiet ei johda kauas. Mä oon myös menettäny niin upeita ihmisiä elämälle, että joskus surettaa niin paljon, että haluu itkee tihrustaa pimeessä huoneessa ja kuunnella itkuvirsiä ja tuntee ittensä niin pieneks. Mä en voi sille mitään, että elämä ottaa ja elämä antaa. Mun kohdalla se on tehny molempia. Antanu kivoja, mutta myös turhia. Ottanu ihania ja vienyt pois niitä, jotka on ollu mulle haitaks.
Tällä hetkellä mun ympärillä on parhaista parhaimmat ja tiedän et jos jonkun näistä menetän elämälle tai jollekkin muulle niin sit on suru puserossa ja pitkään. Nää on mun siskoja ja nää on mun veljiä. Siskot pitää huolta tilanteessa ko tilanteessa ja veljet tukee ja pitää tasapainossa, ettei kanatus mee ihan överiks.
Nautin siitä, että just näiden tyyppien kanssa mä voin olla ihan oma itteni. Niitä ärsyttää joskus niiiin paljon minä ja mun persoona (trust me niin muakin ja aika useestikki oikeestaan) mut silti ne jaksaa. Ne jaksaa vaikka mä oikkuilen ja oon vaikee. Ne vaan taputtaa olalle ja sanoo, että voimia sille joka joskus mut itselleen saa. (tai mä saan.. ehkä osuvampi) Mä rakastan laulaa autossa ja no ihan missä vaan. Ja mun kaverit taas laittaa musat niin kovalle ettei niiden tarvi kuunnella. Oon tottunu. Ne välittää musta, vaikka ei jaksa kuunnella mun hoilatusta. Mä voin tehdä samat virheet tuhat kertaa, vaikka ne olis mua neuvonu tekemään toisin. Tutuimpii lausahduksia on ''mitä mä sanoin'' tyyppiset jutut ja mä nyökkään nöyrästi, että niin sinä sanoit, mutta olen varmaa menossa vielä monesti uudestaan pää edellä kaivoon, että sano rauhassa vaan toistekki. Kaikki työt ja uurastukset näiden ihmissuhteiden eteen on jokasen minuutin, euron, päänsäryn arvosta. Ihan jokainen.
Ei mul kai muuta. Mä rakastan mun ystäviä yli kaiken, ootte kivoja kakkapäitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti