sinä päivänä, kun mä en enää rakasta tätä, sinä päivänä lopetan.

Mikä susta tulee isona? No öö. Musta piti tulla vaikka mitä. Prinsessa, presidentti, delfiinien kouluttaja, kakun maistaja, karkkien maistaja, maistaja ylipäätään. Vähän myöhemmin viinien maistaja, mitä näitä nyt on. Mikä musta sit tuli. No, lainatakseni elämänkoululaisia musta tuli kakkavaippojen vaihtaja, rään pyyhkijä, huudon siedon maailmanmestari, varaäite, marimekko täti ja joku tällänen, joka yrittää kasvattaa tulevista kansalaisista jotain muutakuin nuo verbaalisesti lahjakkaat elämänkoululaiset. Terkut teille kaikille.

Valitsinko tämän työn? No hittovie kai nyt jokainen jonkun valinnan tekee oman tulevaisuudensa eteen, mutta emmä koe valinneeni tätä työtä. Nyt tulee niin klisee, että oksennan itekkin, mutta tää työ valitsi mut. Kelatkaa mut istumassa toimistossa jakkupuvussa kirjottamassa koneelle.. pretty hot näkymä, nojuu ei, mutta ihan vaan ei, koska se näkymä näyttää niin vääristyneeltä, että musta ei koskaan olis tietokonetyöhön, koska tää pienikin määrä, mitä koneella vietän on tuskaa mulle sekä koneelle. Oon aina halunu tehä työtä ihmisten kanssa, mutta en mitään missä joutuu piikittää tai nähä verta. Tietäjät tietää. Ja terveydenhoitaja.

"En tajuu kui sä jaksat päivästä toiseen pestä kakkapeppuja ja kuunnella sitä huutoa.." Juu emmä jaksaiskaan, kuka helkkari oikeesti jaksais jollain liukuhihna meiningillä pestä kakkapeppuja. Nyt tietoisku kaikille näin ajatteleville, ei, päiväkodissa ei pestä kakkapeppuja koko aikaa. Ja joo kyllä mä olen kuunnellut aika paljon sitä itkua ja huutoa, mut kelatkaa 8h päivässä, miettikää niiden porukoita. 24/7, hurratkaa niille, niillä ne megakorvat on. (Jos siis ei oo vielä keksinyt korvatulppia...) Mutta elämä päiväkodissa on niin hullua välillä, et joo kyllä mäkin mietin mihin oon itteni sekottanu. Välillä tekee mieli kiukutella kilpaa lasten kaa, ja joskus jopa itkee. Ei toi työ oo helppoa. Sä kasvatat pientä ihmistä, jolla ei tunnu olevan korvien välissä vielä yhtään mitään ja jos on, niin varmasti joku sopiva uhma- aika pääsee kyseenalaistamaan sitä pientäkin järjenhiventä.

Mutta mä rakastan tätä työtä. Mä rakastan arjen pieniä hetkiä, kun mä huomaan, että asia, mitä ollaan puol vuotta treenattu joka päivä kuusataamiljoonaa kertaa, vihdoin tuottaa tulosta. Mä nään kuinka pieni ihminen, suuri ihme, kasvaa ja kehittyy joka päivä. Mä saan joka päivä enemmän haleja, kun moni muu. Kelatkaa mua halaa päivän aikana lähes 15 kullanmurua, aika hyvin. Mä olen tärkeä niille pienille, ne luottaa muhun. Mikään ei oo parempaa kuin yks kullanmuru kömpien syliin istumaan kesken leikkien, no koska se pieni ihminen vaan voi tehdä niin. Tää työ on kaikkein opettavaisinta, kuka joskus on sanonut, että totuus tulee lapsen suusta. Kuulen siis aika paljon totuuksia, oon myös monta muuta viisaampi.

Mulla on myös maailman paras tiimikaveri, jonka kaa tää mun ensimmäinen puol vuotta on ollut kaiken hässäkän keskellä aivan loistavaa aikaa. Ilman Jenniä (maailman parasta tarhatätiä ja oikeesti kelatkaa ko se on paras töissä niin millanen se on himassa, siunattuja lapsia!) mä olisin varmasti erilainen hoitaja, mutta Jennin kautta ja tietty tekemällä arjessa mä oon löytäny oman tyylin olla lastenohjaaja. Meil on parhaimmat Jonna ja Jenni showt! Voitas heittää keikkaa, soitelkaa.

Tarhatätinä joka päivä on erilainen. Lapset määrittää tosi paljon päivää, joskus itketään, joskus nauretaan, joskus kiukutellaan, joskus vaan otetaan rennosti, joskus mennään ja lujaa, joskus joutuu vähän kannustaa, kun jumittaa, joskus lohdutellaan, joskus joutuu käydä ite halimassa, koska ketään ei kiinnosta halia mua.. Tää työ on kaikesta huolimatta mun juttu. Tässä mä oon hyvä.