MINÄ SINUA VAAN

En sitä suurta sanaa
tahtois kuluttaa,
enkä sanoo ääneen,
en ees kirjoittaa.

Hui. Todella jännittävää. Mun pää syyhyy ajatuksista ja asioista, mitä tahdon teille jakaa, mut mun sormet takkuu. En saa vaan tuotettua tekstinä mitään fiksua, pönttö kädet. Musta tuntuu, että ne ei kyl oikeesti oo mun käsien vika, vaan tää aihe on todella arka mulle. Nimittäin rakkaus ja parisuhde. Huh, i did it, i say it out loud. 

Jotkut ketkä tuntee mut hyvin tietää todella hyvin mun parisuhde kokemukset ja ne ketkä vähemmän tuntee, on saattanut ymmärtää blogin puoleltakin, että ei aina ihan ruususta ollut. Tässä viime vuosina oon oppinut itestäni todella paljon ja oppinu tuntemaan, mitä myös haluan kumppanilta ja parisuhteelta. Ei enää jäätäviä mustiskohtauksia, omistamista tai toisen läpi hengittämistä. Vaan lepposaa, ihanaa yhdessä oloa ja asioita voi tehdä yhdessä tai yksin. Kavereille on nykyään olemassa iso rooli parisuhteen lisänä. Todella isoja muutoksia siihen, mistä viimeks tuli erottua. 

Mä haluan parisuhteelta täydellisen luottamuksen ja hervottoman huumorintajun! Musta on niin ihanaa vaan välillä heittäytyä ihan lapseks ja söpöillä ihan huolella. Mä tarviin kumppanilta paljon kärsivällisyyttä ja opetusta siihen, miten jutella huolista ja tunteista. Mulla on sillontällön paljon mielessä, mutta toisinaa todella vaikee saada tuotua niitä asioita ulos. Kyse voi siis olla ihan vaan jostain todella pienestä naurettavasta asiasta kun,  mua surettaa, että mun lempparimekko jäi omaan kotiin vierailessa toisen tykönä. Sit lukitun omaan pikkupääkoppaani ja pyörittelen sitä mekkoa mielessä. Ja näin saadaan jo tilanne päälle parisuhteessa. Ei näin. Oon tässäkin taidossa jo mennyt eteenpäin, mutta lisää harjotusta kaivataan. 

Vaihtokauppaa käyvät
toiset tunteillaan,
minä tiedän että
sua ainiaan.

Nyt tullaan kohtaan, joka aiheuttaa paljon eriäviä mielipiteitä ihmisillä. Osa ihmisistä tietää, ketkä mun somea seuraa instassa nimimerkillä jonnaauer tai snapchatissa jompulaaa. Siellä on vilahdellut tämä minun onneni. Minun uusi vanha onneni. Löysin Teemun uudestaan vähän ennen joulua 2015. Asiat ei kuitenkaan ollut ihan niin mustaavalkosella juuri tämän meidän historian vuoksi. Asiat piti ja pitää ottaa erityisen harkitusti, jotta asiat vois ja toimis paremmin. Nyt tämän vuoden puolella sovittiin, että kokeiltaisiin uudestaan. Paljon on ollut kompromissien tekoa ja keskustelua menneistä ja tulevasta. Niin jännittävää ko tää on, myös niin ihanaa. Teemu on mies, joka tukee mua ja on kunnollinen. 

Elämä on muuttunut aika paljon, oon rauhottunut ja eri tavalla onnellinen. Tai kyl te tiedätte, sellanen hömpsähtänyt onnellinen. Haluun sanoa niille elämänsä katsoen putkinäöllä eteenpäin, jotka ajattelevat ''eksät on eksiä ja syystä'' niin erittäin hyvä lause, mutta itse pyörrän sitä kyl nyt vähäsen. Kyllä tepukin on entinen ja syystä, mutta kukaan ei voi luvata tulevasta. On ihmisiä ja tilanteita, jotka ei tuu muuttumaan, mutta ne on yksittäistapauksia niinkuin yhteenpaluutkin. Meidän kahden kohdalla riitti ja tarvitsi parin vuoden breikki toisistamme, parisuhteista ja antaa aikaa itselle kasvaakseen ja ollakseen valmis johonkin vastaavaan. Me nyt sit kohdattiin vain uudelleen ja näin asiat nyt vain meni. Ja hyvä että meni. <3

Kuin karhuemo pentujaan
ja luoja luomiaan, niin
minä sinua vaan.
Vaik leipä loppuis, vesikin,
yksi pysyis kuitenkin:
minä sinua vaan.

^ Tuossa myö vuonna 2013 :-D lol.

sinä päivänä, kun mä en enää rakasta tätä, sinä päivänä lopetan.

Mikä susta tulee isona? No öö. Musta piti tulla vaikka mitä. Prinsessa, presidentti, delfiinien kouluttaja, kakun maistaja, karkkien maistaja, maistaja ylipäätään. Vähän myöhemmin viinien maistaja, mitä näitä nyt on. Mikä musta sit tuli. No, lainatakseni elämänkoululaisia musta tuli kakkavaippojen vaihtaja, rään pyyhkijä, huudon siedon maailmanmestari, varaäite, marimekko täti ja joku tällänen, joka yrittää kasvattaa tulevista kansalaisista jotain muutakuin nuo verbaalisesti lahjakkaat elämänkoululaiset. Terkut teille kaikille.

Valitsinko tämän työn? No hittovie kai nyt jokainen jonkun valinnan tekee oman tulevaisuudensa eteen, mutta emmä koe valinneeni tätä työtä. Nyt tulee niin klisee, että oksennan itekkin, mutta tää työ valitsi mut. Kelatkaa mut istumassa toimistossa jakkupuvussa kirjottamassa koneelle.. pretty hot näkymä, nojuu ei, mutta ihan vaan ei, koska se näkymä näyttää niin vääristyneeltä, että musta ei koskaan olis tietokonetyöhön, koska tää pienikin määrä, mitä koneella vietän on tuskaa mulle sekä koneelle. Oon aina halunu tehä työtä ihmisten kanssa, mutta en mitään missä joutuu piikittää tai nähä verta. Tietäjät tietää. Ja terveydenhoitaja.

"En tajuu kui sä jaksat päivästä toiseen pestä kakkapeppuja ja kuunnella sitä huutoa.." Juu emmä jaksaiskaan, kuka helkkari oikeesti jaksais jollain liukuhihna meiningillä pestä kakkapeppuja. Nyt tietoisku kaikille näin ajatteleville, ei, päiväkodissa ei pestä kakkapeppuja koko aikaa. Ja joo kyllä mä olen kuunnellut aika paljon sitä itkua ja huutoa, mut kelatkaa 8h päivässä, miettikää niiden porukoita. 24/7, hurratkaa niille, niillä ne megakorvat on. (Jos siis ei oo vielä keksinyt korvatulppia...) Mutta elämä päiväkodissa on niin hullua välillä, et joo kyllä mäkin mietin mihin oon itteni sekottanu. Välillä tekee mieli kiukutella kilpaa lasten kaa, ja joskus jopa itkee. Ei toi työ oo helppoa. Sä kasvatat pientä ihmistä, jolla ei tunnu olevan korvien välissä vielä yhtään mitään ja jos on, niin varmasti joku sopiva uhma- aika pääsee kyseenalaistamaan sitä pientäkin järjenhiventä.

Mutta mä rakastan tätä työtä. Mä rakastan arjen pieniä hetkiä, kun mä huomaan, että asia, mitä ollaan puol vuotta treenattu joka päivä kuusataamiljoonaa kertaa, vihdoin tuottaa tulosta. Mä nään kuinka pieni ihminen, suuri ihme, kasvaa ja kehittyy joka päivä. Mä saan joka päivä enemmän haleja, kun moni muu. Kelatkaa mua halaa päivän aikana lähes 15 kullanmurua, aika hyvin. Mä olen tärkeä niille pienille, ne luottaa muhun. Mikään ei oo parempaa kuin yks kullanmuru kömpien syliin istumaan kesken leikkien, no koska se pieni ihminen vaan voi tehdä niin. Tää työ on kaikkein opettavaisinta, kuka joskus on sanonut, että totuus tulee lapsen suusta. Kuulen siis aika paljon totuuksia, oon myös monta muuta viisaampi.

Mulla on myös maailman paras tiimikaveri, jonka kaa tää mun ensimmäinen puol vuotta on ollut kaiken hässäkän keskellä aivan loistavaa aikaa. Ilman Jenniä (maailman parasta tarhatätiä ja oikeesti kelatkaa ko se on paras töissä niin millanen se on himassa, siunattuja lapsia!) mä olisin varmasti erilainen hoitaja, mutta Jennin kautta ja tietty tekemällä arjessa mä oon löytäny oman tyylin olla lastenohjaaja. Meil on parhaimmat Jonna ja Jenni showt! Voitas heittää keikkaa, soitelkaa.

Tarhatätinä joka päivä on erilainen. Lapset määrittää tosi paljon päivää, joskus itketään, joskus nauretaan, joskus kiukutellaan, joskus vaan otetaan rennosti, joskus mennään ja lujaa, joskus joutuu vähän kannustaa, kun jumittaa, joskus lohdutellaan, joskus joutuu käydä ite halimassa, koska ketään ei kiinnosta halia mua.. Tää työ on kaikesta huolimatta mun juttu. Tässä mä oon hyvä.