sinä päivänä, kun mä en enää rakasta tätä, sinä päivänä lopetan.

Mikä susta tulee isona? No öö. Musta piti tulla vaikka mitä. Prinsessa, presidentti, delfiinien kouluttaja, kakun maistaja, karkkien maistaja, maistaja ylipäätään. Vähän myöhemmin viinien maistaja, mitä näitä nyt on. Mikä musta sit tuli. No, lainatakseni elämänkoululaisia musta tuli kakkavaippojen vaihtaja, rään pyyhkijä, huudon siedon maailmanmestari, varaäite, marimekko täti ja joku tällänen, joka yrittää kasvattaa tulevista kansalaisista jotain muutakuin nuo verbaalisesti lahjakkaat elämänkoululaiset. Terkut teille kaikille.

Valitsinko tämän työn? No hittovie kai nyt jokainen jonkun valinnan tekee oman tulevaisuudensa eteen, mutta emmä koe valinneeni tätä työtä. Nyt tulee niin klisee, että oksennan itekkin, mutta tää työ valitsi mut. Kelatkaa mut istumassa toimistossa jakkupuvussa kirjottamassa koneelle.. pretty hot näkymä, nojuu ei, mutta ihan vaan ei, koska se näkymä näyttää niin vääristyneeltä, että musta ei koskaan olis tietokonetyöhön, koska tää pienikin määrä, mitä koneella vietän on tuskaa mulle sekä koneelle. Oon aina halunu tehä työtä ihmisten kanssa, mutta en mitään missä joutuu piikittää tai nähä verta. Tietäjät tietää. Ja terveydenhoitaja.

"En tajuu kui sä jaksat päivästä toiseen pestä kakkapeppuja ja kuunnella sitä huutoa.." Juu emmä jaksaiskaan, kuka helkkari oikeesti jaksais jollain liukuhihna meiningillä pestä kakkapeppuja. Nyt tietoisku kaikille näin ajatteleville, ei, päiväkodissa ei pestä kakkapeppuja koko aikaa. Ja joo kyllä mä olen kuunnellut aika paljon sitä itkua ja huutoa, mut kelatkaa 8h päivässä, miettikää niiden porukoita. 24/7, hurratkaa niille, niillä ne megakorvat on. (Jos siis ei oo vielä keksinyt korvatulppia...) Mutta elämä päiväkodissa on niin hullua välillä, et joo kyllä mäkin mietin mihin oon itteni sekottanu. Välillä tekee mieli kiukutella kilpaa lasten kaa, ja joskus jopa itkee. Ei toi työ oo helppoa. Sä kasvatat pientä ihmistä, jolla ei tunnu olevan korvien välissä vielä yhtään mitään ja jos on, niin varmasti joku sopiva uhma- aika pääsee kyseenalaistamaan sitä pientäkin järjenhiventä.

Mutta mä rakastan tätä työtä. Mä rakastan arjen pieniä hetkiä, kun mä huomaan, että asia, mitä ollaan puol vuotta treenattu joka päivä kuusataamiljoonaa kertaa, vihdoin tuottaa tulosta. Mä nään kuinka pieni ihminen, suuri ihme, kasvaa ja kehittyy joka päivä. Mä saan joka päivä enemmän haleja, kun moni muu. Kelatkaa mua halaa päivän aikana lähes 15 kullanmurua, aika hyvin. Mä olen tärkeä niille pienille, ne luottaa muhun. Mikään ei oo parempaa kuin yks kullanmuru kömpien syliin istumaan kesken leikkien, no koska se pieni ihminen vaan voi tehdä niin. Tää työ on kaikkein opettavaisinta, kuka joskus on sanonut, että totuus tulee lapsen suusta. Kuulen siis aika paljon totuuksia, oon myös monta muuta viisaampi.

Mulla on myös maailman paras tiimikaveri, jonka kaa tää mun ensimmäinen puol vuotta on ollut kaiken hässäkän keskellä aivan loistavaa aikaa. Ilman Jenniä (maailman parasta tarhatätiä ja oikeesti kelatkaa ko se on paras töissä niin millanen se on himassa, siunattuja lapsia!) mä olisin varmasti erilainen hoitaja, mutta Jennin kautta ja tietty tekemällä arjessa mä oon löytäny oman tyylin olla lastenohjaaja. Meil on parhaimmat Jonna ja Jenni showt! Voitas heittää keikkaa, soitelkaa.

Tarhatätinä joka päivä on erilainen. Lapset määrittää tosi paljon päivää, joskus itketään, joskus nauretaan, joskus kiukutellaan, joskus vaan otetaan rennosti, joskus mennään ja lujaa, joskus joutuu vähän kannustaa, kun jumittaa, joskus lohdutellaan, joskus joutuu käydä ite halimassa, koska ketään ei kiinnosta halia mua.. Tää työ on kaikesta huolimatta mun juttu. Tässä mä oon hyvä.

mine all mine

Lauantai-ilta ja mä oon kotona. Mulla on täällä kaksi maailman tärkeetä. Mä oon niin siunattu ja onnellinen juuri näistä kahdesta ja kaikista muista myös. Mun kaverit on mun perhe. Me jaetaan kaikki. Tytöt oli eilen kotona ko mä hippaloin keskustassa työporukan kanssa. Mä romusin yöllä kotiin ihan rikki ja poikki väsyneenä. Koti oli siivottu ja laitettu uuteen järjestykseen ja mua oli vastassa kaksi ihanaa tyttöä ja ne anto mulle pitsaa. Sen jälkeen ne laitto mut nukkumaan. Mä en vois olla enää kiitollisempi. 
Mietin tässä just mun kaveriporukka historiaa ja on vähän sellanen fiilis, että oon saanu paljon hyvää, mut myös paljon pahaa. Oon ollu joskus todella hukassa väärien ihmisten seurassa. Jotain hyvää siitäki seurannu, oon oppinu tuntee itteeni paremmin ja tietää keiden kanssa oikeesti tahdon aikaani viettää. Väärät tiet ei johda kauas. Mä oon myös menettäny niin upeita ihmisiä elämälle, että joskus surettaa niin paljon, että haluu itkee tihrustaa pimeessä huoneessa ja kuunnella itkuvirsiä ja tuntee ittensä niin pieneks. Mä en voi sille mitään, että elämä ottaa ja elämä antaa. Mun kohdalla se on tehny molempia. Antanu kivoja, mutta myös turhia. Ottanu ihania ja vienyt pois niitä, jotka on ollu mulle haitaks. 
Tällä hetkellä mun ympärillä on parhaista parhaimmat ja tiedän et jos jonkun näistä menetän elämälle tai jollekkin muulle niin sit on suru puserossa ja pitkään. Nää on mun siskoja ja nää on mun veljiä. Siskot pitää huolta tilanteessa ko tilanteessa ja veljet tukee ja pitää tasapainossa, ettei kanatus mee ihan överiks. 
Nautin siitä, että just näiden tyyppien kanssa mä voin olla ihan oma itteni. Niitä ärsyttää joskus niiiin paljon minä ja mun persoona (trust me niin muakin ja aika useestikki oikeestaan) mut silti ne jaksaa. Ne jaksaa vaikka mä oikkuilen ja oon vaikee. Ne vaan taputtaa olalle ja sanoo, että voimia sille joka joskus mut itselleen saa. (tai mä saan.. ehkä osuvampi) Mä rakastan laulaa autossa ja no ihan missä vaan. Ja mun kaverit taas laittaa musat niin kovalle ettei niiden tarvi kuunnella. Oon tottunu. Ne välittää musta, vaikka ei jaksa kuunnella mun hoilatusta. Mä voin tehdä samat virheet tuhat kertaa, vaikka ne olis mua neuvonu tekemään toisin. Tutuimpii lausahduksia on ''mitä mä sanoin'' tyyppiset jutut ja mä nyökkään nöyrästi, että niin sinä sanoit, mutta olen varmaa menossa vielä monesti uudestaan pää edellä kaivoon, että sano rauhassa vaan toistekki. Kaikki työt ja uurastukset näiden ihmissuhteiden eteen on jokasen minuutin, euron, päänsäryn arvosta. Ihan jokainen. 
Ei mul kai muuta. Mä rakastan mun ystäviä yli kaiken, ootte kivoja kakkapäitä.

halusin lähtee Lahdest mut Lahti ei must

Onks kenestäkä koskaan tuntunu ettei kuuluis mihkä? Ei ois osa mitään kaupunkia tai paikkaa? Olis vaan, mut ei tuntis mitään. Mulla on tällä hetkellä vähän sellanen olo. Tän postauksen ideana ois vähän mietiskellä aihetta koti. Mulle koti tulee aina olemaan mun perheen luona Turengissa. Voi tuo ihana pieni rupukylä. Sitä osaa ensimmäistä kertaa elämässä jollain kierolla tavalla kaivata, kun sieltä on vihdoin päässy irti kokonaan. Eli oon syntyny Hämeenlinnassa ja kasvanu koko pienen ikäni Turengissa ja ainoastaan yhdessä asunnossa. Sellasessa rivitalon pätkässä, jossa tutustuin pitkäaikasiin ystäviini. Kävin koulut ja harrastukset siellä. Kaikki tapahtui aina Turengissa. 

Ammattikoulu alkoi ja halusin juuri siksi valita muualta paikkakunnalta koulun, jotta pääsisin pakoon Turengin ahtautta. Löysin itseni Järvenpäästä. Juu sekin yks tavallinen paikka. Muutin asuntolaan, joten se oli tavallaan ensimmäinen muutto pois kodista, vaikkei nyt ihan kuitenkaan. Järvenpää jäi aina vähän sellaseks "jaah" kokemukseks, semmonen turha paikka. Ainoo kiva ja muistelun arvonen on rantsu kesäsin. Siellä tuli monet illat notkuttua kavereiden kanssa, oi noi muistot! 

Järvenpää ei riittänyt, niin vuoden siellä asustelun jälkeen muutin suuren rakkauden perässä Hyvinkäälle. (Kauas pääsinkin.) Hyvinkäästä tykkäsin, vaikka ei sekään nyt mikään kummonen ollut. Pidin sen kaupungin yksinkertaisuudesta ja palveluista. Kaikki löytyy Willasta, hah! Mulla oli silloin tosi ihana asunto, missä sain asua, oon ikuisesti kiitollinen siitä ajasta. Ja pääsin kulkemaan kouluun tosi hyvin. Mut niinku kaikki päättyy, myös mun aika Hyvinkäällä. 

Palasin takas Järvenpäähän ja tuntu et tää on koettu ja asuntola elämä ei vaan enää napannut. Huuma selätetty, kimpsut ja kampsut kasaan ja äiten helmaan! Tuli puolen vuoden jälkeen tehtyä päätös muuttaa takaisin Turenkiin. Todella tärkeä ja hyvä päätös. Asuin osan viimesestä vuodesta kotona ja se oli mun henkiselle kasvulle tosi hyvä juttu. Koska valmistujaisten jälkeen otin repun selkään ja lähdin kiertelemään vähän sinne sun tänne!

Kesällä otin suunnaks mm. Espoon ja Lahden. Espoosta tykkäsin, vaikka se on jäänyt mulle vielä aika mysteeriksi, mutta tykkäsin olla siellä ja käydä usein Helsingissä. Lahdesta löysin itseni tosi useasti. Kaikki ystävät ovat sieltä ja heidän ystävät, joten Lahdesta ja niistä ihmisistä on muotoutunu sellanen iso yhteisö mulle. Lahti on myös koti. Se tuo mulle tunnetta, mitä Turenki tulee aina olemaan. Lahti on tuttu ja turvallinen, ihana ja kaunis, muistorikas mutta silti vielä paljon antava, hullui bileitä, rakkaita ihmisiä. Satama ja kesäillat, radiomastot, mukkula. Voi, että mukkula ja summer up. Linja-auto asema. Kauppakatu ja Aleksanterinkatu. Lahti on koti. 

Nyt mä asun helsingissä. Kai tästä pikkuhiljaa on muodostumassa se oma paikka myös. En ikinä kuvitellu osaavani tai uskaltavani liikkua täällä yksin ja nyt hyppään bussiin ja toivon, että se vie mut tarpeeks lähelle ettei vahingossaka tarvi kävellä ylimäärästä, haha! laiskistun täällä. Etelä-haagaa en vaihtais, tää on loistava valinta, jos haluaa luonnon ääreen, pois sykkeestä, mutta silti vain raitiovaunumatkan päästä ydinkeskustaan. Mun asunto on ihana ja naapuritki moikkaa. Käyn töissä Kalliossa ja nään koko ajan kaikkee uutta ja oon mykistyny kuin paljon Helsinki voi pienelle ihmiselle antaa. Rakastan omalla tavalla tätä paikkaa niin paljon, että muualle en tahtoiska. Toisaalta tää on myös niin käsittämättömän iso et tuntuu et oon liian pieni tänne. Aion hankkia täältä niin paljon ihania muistoja ja asua täällä vielä pitkään. Mutta lahti, kyllä mä vielä palaan. 

the infinite love

Just mun tuuria. Kirjotin pitkän syvällisen tekstin musta ja mun uskosta, mut se hävis. Great. No yritys part 2, katotaan mitä tästä tulee. Ei siinä kellohan on jo noin ja aamulla töihin, mutta koska nyt aiheena on mulle jotain niin tärkeetä ja arvokasta, mitä ei saa musta pois mitenkä päin niin so here we go. 

Mun usko on aina ollu vahva, riippumaton, kunnes joskus ihmisten ilkeys ja pahuus sai mut vieroksumaan mulle niin tutusta ja turvallisesta pois. On pelottavaa ajatella, miten toisella ihmisellä on vaikutusta siihen, miten mä määrittelen itseni ja oman uskoni. Eksyin todella pahasti polultani kulkiessani niitä reittejä pitkin, mitkä nähtiin mun kulkevan. Elämäntapojen myötä kaikki seurakuntoiminta jäi ja tilalle tuli sydäntä särkevää toimintaa, mikä kaduttaa mua suuresti. Kaikki tämä vain siksi, koska annoin muiden määritellä mun ja uskon välisen maailman. Osaks mun jeesus hypetys johtu vaiheesta, kävin juuri rippikoulun ja tapasin sen aikasen poikaystävän, joka oli myös uskossa. Kaikki oli yhtä rakkautta Jumalaa kohtaan. Se oli mun elämän parasta ja huoletonta aikaa, koska mä uskoin siihen, että mun ei tarvi yksin kantaa elämää, sillä mulla oli Iskä mukana. Kaiken sen heitin menemään, minkä ihmeen takia? 

"Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä. 

Surua ja tuskaa toi vain maailma. 

Tie on pitkä takaisin ja salassa sä itkekin,

muistaessasi lapsuuskodin onnea."

Juuri hetken ennen ko aloin kirjottamaan tätä tekstiä mä koin tunteen ja palon sisällä, mikä on ollut tukahdutettuna pitkään. Mulla heräs halu ja tarve päästä ylistämään. Lysähdin lattialle itkemään heti, kun ystäväni poistui asunnostani. Mä haluun jälleen Jumalan mun johdattajakseni ja Hänet oppaakseni. Tahdon tälläkin hetkellä painella suorinta tietä Saalemiin rukoilee, tanssii ja ylistää Herran suurutta, sillä ilman hänen kutsumusta mä varmasti vieläkin harhailisin etsiessäni jotain, mitä en löydä. Rauhaa. Mä oon ylpee, että mä voin huutaa koko maailmalle "kyllä minä rakastan jeesusta!" rakastan häntä, vaikka mokaan, vaikka juhlin, vaikka juon alkoholia, vaikka en käy aina seurakunnassa ja vaikka en ole täydellinen. Mun rakkaus on puhdasta ja aitoa. Aidointa, mitä musta tulee koskaan saamaan. Puhtainta, mitä tuun ikinä olemaan. Mä oon Jumalan tytär, mä oon hyvä juuri tälläsenä ko mä oon. 

"Tää ei oo tahdon voimaa, tää on aitoo voimaa.

Aito pää tietää et aito sana voittaa.

Mä vaan koitan ja loppujen lopuks korkeempi taho sen sitten hoitaa.

Ai miten nii mä en tiedä mitä mä teen? nytkin mä räppään, elän johdatukses.

Pokaalit on pokattu ja sopat on kokattu, 

vaik useimmiten mä oon tääl vaan mokannu. 

Vaik mä satuttasin satatuhat nuorta, mut mun oma vaellus on suossa,

ei auta Jussi tai kuokka,

sydän kylmä jääs, mä tarviin ainoastaan Sun suolaa.

Joten pokkaa sä mut, ennen kun mä bloggaan sut,

tää maailma meinaa ottaa mut, mut tänä iltana tahdon olla vapautunut."

PSTR ft. Mikaveli - Pokataan saalis

oisin tullu sydän juosten jos oisit vaan soittanu

"Se kuka keksi rakkauden se keksi salettiin syövän, kumpiki sisält syövät. 

Nii vilpitön ja tosissaan, et kuulostaa jo viltsilt, vaikkei sitä oliskaa.

Mul on varmaa malarian pelko, ku juon giniä enemmän ku kerron." 

Tästä levystä ja artistista tuli mulle todella tärkeet, ko mä kuuntelin tän koko levyn ajatuksella. Tää levy on osaks takasin katsaus vuoteen 2014 alkuun, mikä tuntu ikuiselta vaellukselta lopputtomassa tunnelissa. Pääsin maistamaan rakkauden kipeää puolta, tuntu et se söi oikeesti sisältä, et sielu jäi raunioks. Tuntu, että olin ihmisraunio, jossa vaan tuuli puuskahti läpi. 

"Se talvi oli erilainen ku muut talvet,

sä jätät arvet erilaiset ku muut arvet.

Kaikki ne balladit, jotka kosketti sua sanoin pitäväni mut oikeesti ne oksetti mua."

Pitkä, kylmä ja loputon talvi. Silloiset haavat on nyt tänäpäivänä saavuttanut vaaleat arvet. Ne on erilaiset, ne tulee aina olemaan tuskalliset muistella. Mut nykyään palattua niihin mustiin aikoihin, pystyn näkemään sen matkan, minkä oon saavuttanu tähän päivään tullessani. Sitä matkaa en vaihtais. Jokasen säryn ja itkun säilyttäisin, mitään en muuttais. 

"Mut jos et mukaan tuu, ni onneks halvasta ja huonostaki viinist voi humaltuu. 

Sul on muhun kaiketi antabusvaikutus, kaikki mitä olin äskön nopeasti haihtu must."

Kaikki on niin katoavaa ja hetkellistä. Onni, jonka luuli aina säilyvän lipes mun sormista, niiku moni muukin asia sillon. Mut hyvässä kun pahassa, myös se ikuiselta tuntuva sumu on vaan hetkellistä (thank God.) Vaikka tässä ja muissakin lyriikkojen pätkissä on viittauksia alkoholiin, niin en silti korostaisi niitä tässä, vaan enemmän sitä sielullista puolta. (Ihan vain tiedoks niille nuttura-liian-kireellä-oleville.)

"Nii nopeesti menee tää,

et, onks täs aikaa olla kenenkää."

Nyt on kuitenkin asiat jo hyvin niin sitä pysähtyy miettimään, et miksi ei alottaisi puhtaalta pöydältä jonkun uuden ihmisen rinnalla. Voin olla pataruma ja ihan hirveä akka jonkun mielestä, et ihan jopa siksi. Mutta myös osaksi siksi, että mä koen olevani kiireinen elää. Mä vihdoin elän ja nautin kaikesta, mitä mun ympärillä on. Jokanen ilo ja suru on tasapainossa, mä koen, että mä oon mun elämän haltija, ei ihminen, ei suru vain minä. 

"Sanoit hyvästi kusipää,

mut sentää aina ollu hyvästi kusipää."

Mä oon myös ollut ihan hirveä. Mut mä oon nuori, mitä mä tiedän rakkaudesta ja parisuhteesta mitään? Mä opin, mä mokaan, mä teen joskus oikein. Vaikka mikään ei oikeuta mun tekoja tai sanomisia, niin mä koen, että en oo koskaan ollut pahantahtonen. Vaan pieni viaton tyttö, joka otti mittaa elämän haasteista, ja no, elämä 1 minä 0. Ens matsii varten otan kaiken kokemuksen irti ja tasataan tilit!

"Anna hellittelynimiä, mitkä ei tunnu helliltä.

Mut tää on mun tapa rakastaa."

Ennen olin tosi riippuvainen läheisyydestä ja mä hajosin jos en saanut läsnäoloo 120%. Oon ollut rasittava. Nykyään se menee suht tasasesti, enemmän jopa kallistunu siihen omaan aikaan. En tarvi ketään pitämään mua kasassa olemalla vieressä aina. Mun tapa rakastaa on todella erilaista kun pari vuotta sitten ja oon ylpeä tilanteesta mikä nyt on. 

"Ei se mitä sanoo vaa mitä jättää sanomatta, jokainen säe kun pakomatka.

Nää biisit ei oo susta vaik vähän oiski, tunnet mut nii hyvin et tiedät etten mä voisi."

Nyt varmasti moni arpoo mielessään, kenestä nää lyriikat kertoo ja toivon, että ette tee mitään yksinkertasia johtopäätöksiä. Suuret asiat koostuvat pienistä yksityiskohdista, kertoi joskus joku viisas. 

"Tyhjän asunnon eleganssi, avaintenluovutusvalssi. 

Tanssi ku transsi, sun ulosmarssi oli farssi."

Yksin jääminen on hirveetä. Herätä yksin omasta sängystä, vaikka ehkä edellisenä yönä siinä on ollut vielä toinen. Ensimmäinen tunne on se, että ei ole varma hukkuuko omaan itkuun vai tukehtuuko palaan, mikä on kurkussa. Yksin oloonkin tottuu, se vie aikaa, mutta se on sen kaiken arvosta. 

"Taas niissä juhlissa missä aina väärät bileet, 

tääl Kalliossa, missä tytötkin on kivee."

Nää lyriikat kertoo ehkä vähän nykyajasta. Valitsin juuri tämän kohdan, koska Kalliosta on tullut mulle tärkeä paikka ja osa Helsingistä. Kallio on kallio ja vaan hullut asuu siellä. (osa käy myös töissä.) Mutta se on omalla tavalla todella kiehtova ja tuntuu, että sillä on oma tarina kerrottavana ja mä haluun tietää sen. Ja oon kuullu sanottavan et oon cold hard bitch, joten ehkä vähän siksiki tää. 

"Chianti oli Alvar Aallon lempiviini mä en tiedä viineistä mitään.

Kai täs on aikaa nyt sit opetella, et sellast jos haluut nähä nähään Cellas."

Viini on hyvää, myönnän pitäväni. En tosiaanka tiedä niistä mitään enkä ehkä aio myöskää opetella, en koe, että mikään viinien oppitunti olis mulle just se tän hetken have to- listalla. Mut jos joskus tuutte mun luo kylään, lupaan viedä teiät Cellaan syömään, Kallion paras ravintola. Ja ihan kiva paikka muutenkin.

Tässä oli kooste mun elämän kipeistä hetkistä tärkeen levyn ja artistin kautta. Suosittelen jokaista kuuntelemaan Paperi t:tä, vaikka se ei ois just se sun musalemppari, mutta sen miehen ajatusmaailmassa on jotain mitä suosittelen tutkiskelemaan. Tää levy on auttanu mua vaikeina aikoina ja antanut mietittävää. Ja lisäks onhan papru ny semi söpö. 

Malarian pelko

1. Mainstream- Solo

2. Surumielisen näköset naiset

3. Stevie Nicks

4. & Hendricks

5. Jumalan peili

6. Tapa

7. Sanat

8. Sä jätät jäljen

9. Elokuva

10. Resnais, Beefheart & Aalto